torstai 25. helmikuuta 2016

Runsaslukuisin talvehtija…?

Avaapa minkä tahansa lintuaiheisen artikkelin nykyisin, pääsee lukemaan siitä, miten pikkulinnut ovat vaikeuksissa tässä maassa. Monet ovat asiasta ihan aidosti huolissaan, pesäpaikkoja ei ole riittävästi ja osalla lajeista lajityypilliset elinympäristöt alkavat olla kortilla. Asioita ollaan kohentamassa ja nyt mm. on tuo miljoonan pöntön nikkarointiprojektikin. Ihan hyvä. Tässähän on vielä kaiken lisäksi ollut pari sellaista kesää peräkkäin, että lintujen pesimäaikaan sää on ollut niin kylmä, että hyönteisiäkään ei ole ollut riittävästi saatavilla linnunpoikasille. Eli poikaskuolleisuus on ollut melkoinen.

Kovin on myös puhuttanut lintujen kesäruokinta - lähes kaikkien lähteiden mukaan sitä ei saisi harrastaa, kun poikaset eivät saa siemenistä kaikkia tarvittavia ravintoaineita. Kas kun laiskat lintuvanhemmat sitten vaan vievät siementä appeeksi jälkikasvulleen hyönteisten sijaan.

Itse tuon ratkaisin esim. viime kesänä siten, että tarjoilin talipalloja juhannukseen asti ja vähän ylikin. Osittain tämä tarjoilun pitkälle kesään jatkuminen johtui siitä, että juuri siinä kesän korvalla tuli ostettua valtava määrä 30 senttiä maksavia metallisia talipallotelineitä talipalloineen. Päiväyskamaa, joten tarjoiltiin heti. Siinähän kävi niin, että aikuiset kävivät tankkaamassa talipalloilla ja hyönteiset vietiin jälkikasvulle. Oli muuten ihan normaali määrä poikasia täällä myöhemmin pihapiirissä pyörimässä. Eli onnistunut ratkaisu oli, koska kaikki mitä näin oli lentokykyisiä ja kellään en mitään kehityshäiriöitä edes huomannut.




Ainakin talitiaisilla oli täällä mahdottoman hyvä poikasvuosi. Tässä lentelee pihapiirissä sellainen 40-50 yksilön parvi, joka sitten pyrähtää tuohon ruokinnalle pari kertaa päivässä. Onneksi on takapihan baarissa tilaa useammallekin ruokailijalle.

Väittävät, että talitiainen olisi Suomessa se runsaslukuisin talvehtija.



Miten sitten pitää väite paikkansa, siihen en osaa ottaa kantaa, kun en tarkemmin tiedä, miten laskennat suoritetaan.


Omalta ruokinnalta pystyn kyllä sata prosenttisesti toteamaan, että kyllä, on se talitiainen se runsaslukuisin laji, ainakin tänä talvena.



Talitiainen on niin tuttu laji, että niihin ja niiden käytökseen ei isommin tule kiinnitettyä huomiota. Ei kuulu riemunkiljahduksia, kun talitintin ruokintapaikalla bongaa.



Positiivisena muutoksena talitiaisten ruokailutottumuksissa olen huomannut sen. että nykyisin heille kelpaa myös kaura.

Tuolla ruokintapaikalla on kyllä tarjontaa melkeinpä lajille kuin lajille,  siis jokaiselle jotakin. Ja jopa sijoitettuna eri ruokinta-automaatteihin tai eri lintulaudoille.




Aikaisempina vuosina kaura ei kelvannut tinteille, ainoat kauransyöjät olivat keltasirkut. Mutta taitaa näitä tinttejä nyt olla niin paljon, että kun ei pääse paremmille apajille ruuhkan vuoksi, se kaurakin sitten kelpaa.


On se vaan niin tavanomainen lintu tuo talitiainen, ettei siitä edes paljon kuvia tule otettua. Tulipa kulutettua sitten reiluhkosti aikaa tintin kuvia etsiessä, mutta löytyihän niitä sitten kuitenkin, kun tarpeeksi kauan kuvakansioita kaiveli.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Keltaista ja oranssia


Keltasirkkuparvi on täällä päivittäinen vieras tuolla takapihan lintubaarissa. Nämä linnut ovat selvästi käyneet täällä aikaisemminkin, osaavat näet käyttää hyväkseen myös lintulautojen antimia.

Yleensähän keltasirkku syö maasta, mutta tämä parvi oppi viime talvena syömään myös laudalta.
On se talvella hankalaa näillä otuksilla. Pakkasilla voi jano yllättää ja silloin ei auta muu kuin nappaista vähän lunta kostukkeeksi.



Hassun näköinen on tuollainen lunta syövä lintu.


Ja pakkaslumi tuppaa olemaan vielä sellaista pöllyävää laatua, hankala siitä on mitään suuhunsa saada.

Kauniita lintujahan nuo sirkut ovat. Koiraat erottuvat talvihämärässä tosi hyvin keltaisen ja oranssin eri sävyissä olevan pukunsa takia.




Kivasti vaihtelevat nuo värit sen mukaan, miten paljon lintu höyheniään pörhistää.




Mukavan ilmeikkäitäkin otuksia nämä ovat. Heistä saisi mainioita kuvia, jos vain olisi valoa riittävästi.




Pakkasella tuo takapihan pieni koivu on täynnä lintupalleroita. Eivät paljon liiku kun on kylmä ja jäävät siihen koivuun aina ruokaansa sulattelemaan. Sitten kun taas siltä tuntuu, pyrähtävät alas ruokailemaan.



Lintulaudalle lentäminen näyttäisi olevan varsinainen taitolaji. Siihen ei ihan joka sirkku pystykään. Taitavimmat lentävät suoraan ruoan luo, epävarmemmat lentäjät koukkaavat katon kautta.



Siinä pitää reittiä kuikuilla tarkkaan, ennen kuin uskaltaa katolta ruokakourulle kieppaista.


Osa odottelee vuoroaan lintulaudan päällä ihmetellen. Ovat melkoisen ärhäkkää porukkaa, laudalle ensin tulleet kyllä heivaavat mattimyöhäiset huitsin nevadaan. Hirmuinen sirkutus vain käy, kun toisia kehotetaan siirtymään muualle.

Tarpeeksi kauan, kun tällaista parvea seurailee, oppii sieltä tuntemaan muutamia yksilöitäkin. Kovin ovat saman näköisiä, mutta joillakin on silti ihan selvästi havaittavia tuntomerkkejä. Valkoinen sulka siellä toinen täällä, tai sitten jotain tosi dramaattista.

Tämän alla olevan yksilön ihan nimesin. Pääsiäistipuhan se.



On reppana tunnistettavissa puuttuvasta pyrstöstään. Haukkako sen lie sitten vienyt, todennäköisesti.

Hyvin kuitenkin poika pärjää, vaikka ei pyrstöä lentohommissa auttamassa olekaan. Tosin, hieman on kömpelömpää tämän kaverin lentohommat verrattuna muihin. No, pyrstösulat kasvavat takaisin, pääasia että reppana on haukan kynsistä selvinnyt ilman suurempia vammoja.

Tällä hetkellä baarin asiakkaista reilu kaksi kolmasosaa on keltasirkkuja. Minne lie muut linnut sitten lähteneet. Tosin siitä, että pikkuvarpuset siirtyvät ruokailemaan jonnekin muualle, olen ihan iloinen. Sotkevat ryökäleet niin paljon. Kaikki siemenet, jotka eivät itselle kelpaa, pitää paiskoa maahan. Tulee melkoinen hävikki ruokkijalle, jos pikkuvarpusia on ruokinnalla paljon. Ja kalliiksikin se tulee, kun ruokaa menee hukkaan.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Kiipeilijät

Niitä on kaksi! Meinaan puukiipijöitä pihapiirissä. Olen ollut ihan onnesta soikeana, puukiipijä kun on yksi hellyttävimmistä otuksista mitä on.

Ensi katsomalta puukiipijä vaikuttaa melko mitäänsanomattomalta linnulta. Sehän vain kiipeilee puiden rungoilla edestakaisin. Lennähtelee puusta toiseen ja taas kiipeilee.

Vaikuttaisi siis varsin mielenkiinnottomalta tapaukselta. Mutta eihän se nyt niin ole. Niitä kun seurailee pitempään, löytyy niistäkin aikamoisia touhottajia. Ovat yllättävän persoonallisia ja vallan hauskoja tapauksia.



Pienenä lintuna tuppaa puukiipijä jäämään muiden ruokintapaikalla vierailevien jalkoihin. Yleensä se ottaakin heti hatkat, jos joku kookkaampi sille alkaa isottelemaan.



Isompia lintuja siis väistää, mutta ihmisistä ei näy piittaavan pätkääkään. Siis tulla lehahtaa ihan jalkojen juureen, jos sille päälle sattuu.

Yllättävän pelottomia nämä siis ovat ihmisten suhteen. Tulevat ihan viereen ihmettelemään. Vähän samaan tapaan kuin kuusi- ja hömötiaiset. Tällaisista linnuista pidän :D



Yllättävää tässä yksilössä oli se, että se söi myös kauraa, vaikka sen nokka onkin rakenteeltaan paremmin hyönteisten syöntiin soveltuva.




Suoraan edestä kuvattuna hän on vallan mainion näköinen. Varsinainen alien :)




Taipuu se hyönteissyöjän nokka jyvien käsittelyynkin. Kinastelin yhdessä fb-ryhmässä aiheesta. Kas kun ei kuulemma puukiipijä pysty kokonaisia siemeniä syömään. Noo, ei onneksi sen isommin tarvinnut sitten kinata, kun heitin kuvasarjan peliin, niin ja se syöty siemen oli i-so :D.

Tulis nyt keväämpi ja aurinkoisemmat päivät, niin saisi edes kunnon kuvia…

torstai 18. helmikuuta 2016

Ystävänpäivän yllätys

Täällähän ei nykyisin tapahdu oikeastaan mitään, paitsi tuolla ulkosalla ja niitä tapahtumiahan seuraan siitä surullisen kuuluisasta keittiön ikkunastani. Siis silloin seuraan, kun satun syystä tahi toisesta siinä pöydän ääressä istumaan.

Päivää ennen ystävänpäivää, seurailin koskikaran touhuja tuossa rannan tuntumassa. Jäät ovat huvenneet niin, että rannassa on viitisen metriä jäätä ja sitten onkin jo sulaa. Koskikaran tuossa olen nähnyt vain kerran aikaisemmin, eli tämä oli todella mielenkiintoinen seurattava.


Siellä se poika pulahteli veteen ja haki evästä. Välillä istuskeli jään reunalla ja lauloi. Siis ihan oikeasti - lauloi! Enpä ollut tuotakaan ihmettä ennen kuullut.

No, tuli sitten ystävänpäivä. Istuin ja ihmettelin ja katselin tuonne jään reunalle, tasan siihen kohtaan, missä koskikaran olin nähnyt. Mietin, josko tuo kara tulisi takaisin…

Koskikaran sijaan vedestä pullahti jäälle saukko!




Eipä siinä muuta voinut kuin napata kameran pöydältä ja alkaa räpsimään kuvia. Sää oli kehno, räntää satoi ja oli hämärää, mutta saipas kuin sainkin muutaman tunnistettavan otoksen otuksesta.

 Kaiken kaikkiaan se viihtyi muutaman tunnin tuossa rantaviivalla. Haki välillä apetta vedestä, söi ja pulahti takaisin.

 

Kalaa näytti riittävän, oisko tuo nyt sitten särki vai ahven, punainen pyrstö vaan vipatti kun saukkopoika kalaa poskeensa pisteli.



 Ei se kauan vedessä kerrallaan viipynyt, tuli saaliinsa syömään ja sitten eikun veteen taas.




Seurailin tosi pitkään sen hommailuja. Ja onnistuin siinä sitten muutaman kohtuullisen otoksen saamaan. Harmittaa vaan, että tuossa rantaviivalla on tuo talviaita. Jää rumat viirut kuviin. Niin ja tietysti huono kuvauskeli.



Välillä se kävi rannalla kieriskelemässä lumessa. Välillä sukelteli lumikinoksiin ja sitten taas kieriskeli hetken. Vallan valloittava otus seurattavaksi


Sinne se sitten hävisi uppeluksiin lumihankeen.

Kyllä se tuon aidankin kävi tarkistamassa.



Olisi varmaan pihaankin tullut, jollei aitaa olisi.


Kovin hän siellä  nuuskutteli, liekö ollut koirien hajumerkkejä aidassa.

Ja sitten taas mentiin pötkölleen lumihankeen kierimään. On se hassu otus.



Ja tähän viimeiseen kuvaan on ihan pakko laittaa kuvatekstiksi: Helloo… is it me you are looking for….? :D

Semmonen saukkopäivä täällä oli. Melko kevyesti paras ystävänpäivä ikinä =)

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Se ois sitten jo helmikuu


Tässä on viime aikoina päivät kuluneet kotosalla hiljaa edestakaisin köpötellessä. Ei voi oikein istua, ei voi oikein maata, ei voi oikeastaan kävelläkään saatikka sitten nukkua, tunnin parin pätkiä lukuun ottamatta. Aina välillä on köpöttelyn katkaissut joko lääkärissä, röngtenissä, magneettikuvassa tai kirurgilla käynti. Niin ja kaiken kukkuraksi iski vielä hammassärkykin, jonka huomasin vasta siinä vaiheessa, kun unohdin yhtenä aamuna kipulääkkeet nakata kitusiin. Eli hammaslääkärilläkin on sitten pariin otteeseen oltu. Ja vielä pitää mennä - kun ei saa korjattua. Vielä olisi edessä reissu tuonne isoon kaupunkiin fysiatrille ja sen jälkeen vielä kertaalleen kirurgille.

Tästä vuodatuksesta varmaan voikin jo päätellä, että kippeenä ollaan. Ja niin maan perusteellisesti. Ilmeisesti selkäleikkaus tulossa, ainakin sitä mieltä tuo kirurgi oli. Vamman vakavuudesta varmaan kertoo se, että kirurgi sanelussaan totesi kylmän viileesti, että leikataan päivystyksessä, jos potilaan kipu pahenee. Huokaus.

No tuo alustus tuossa kertonee syyn, miksi ei blogi ole päivittynyt. Kuvamateriaalia olisi vaikka kuinka ja jutun juurtakin olisi löytynyt ihan joka päivälle. Vaan kun ei pysty, ei kykene, eikä kipuilun lomassa ole oikein huvittanutkaan. Mutta nyt tulee juttu, on meinaan senverran once in a lifetime tapaus, että on ihan pakko jakaa :D

Hulvaton juttu


Olen tässä koko talven seuraillut pihapiirissä viihtyvän varpushaukkaparin toilailuja. Tuossa takapihan baarissa käyvät vuorotellen koittamassa onneaan melkein päivittäin. Olen ihan joka kerta napannut kameran ja yrittänyt kuvia ottaa, mutta niinhän se on, että kun ei kunnolla liikkumaan pääse, on tuollainen haukka ihan liian nopea kuvattavaksi. Tätä sitten olen kironnut hiljaa mielessäni ainakin viikon: ”kun nyt pysähtyisi edes sen verran, että kuvan saisi”. No, eilen sitten kävi näin…

Alkuiltapäivästä istuskelin keittiön ikkunan ääressä iltapäivän ensimmäistä kahvimukia nautiskellen. Siinä istuessanihan yleensä seuraan takapihan baarin tapahtumia ja joskus nappaan kuvan tai kaksi, jos baarissa jotain erikoista tapahtuu. No, tuosta eilisestä tuli kyllä ikimuistettavat kahvittelut.

Taivahalta puiden takaa tuli syöksyliitoa suoraan minua päin melko isokokoinen lintu. Se tuli tosi vauhdilla, ja noin metrin päässä kääntyi niin, että sen jalat olivat edellä. Siinä sitä katsoin kaveria silmästä silmään sekunnin. Sitten sen isot kynnet napsahtivat ikkunaan parin - kolmenkymmenen sentin päässä kasvoistani. Voinpa sanoa, että siinä vaiheessa meinasi mennä kahvit väärään kurkkuun. Onneksi oli ikkuna välissä, muuten olisi kai ottanut meikäläisen pääkoppa vähän kipeää.

Täytyypä sanoa, ettei varmaan kovin moni ole haukan hyökkäystä noin läheltä seurannutkaan, ei ainakaan iltapäiväkahvilla istuessaan. Se siis osui ikkunaan vain jaloillaan, lehautti muutaman kerran siipiään, kääntyi ja lensi tuohon takapihan mäntyyn istuskelemaan.

Onneksi oli kamera siinä keittiön pöydällä. Niinpä sitten ikkunan läpi ikuistin tämän kamikaze lentäjän. Naaras varpushaukkahan se.  :D


Selkäpuoltaan vain näytti hän, mutta ihan selvästi kuikuili olkansa takaa kuvaajaa. Eli ensin katse oikeaan…


Ja sitten vielä vasempaan…


Ja sitten valmistaudutaan jo pikkuhiljaa lentämään muualle...

Oli muuten aikamoinen kokemus :D