torstai 29. joulukuuta 2011

Luistinrata - omalla pihalla

Viime viikon myrskyt ja muutenkin vaihteleva sää on aiheuttanut mielenkiintoisen ilmiön tuolla pihalla. Välillä kun sataa vettä ja taas välillä lämpömittari paukahtaa pakkasen puolelle, pihamaasta on tullut varsinainen luistinrata. On siinä jo muutaman kerran otettu lipat - sen verran liukasta on ollut. Eli mustelmilla ollaan, onneksi ei sentään mitään murtunut. Koiratkin liukastelevat tuolla kuin viimeistä päivää, on se hurjan näköistä kun nelijalkaiselta menee kaikki neljä jalkaa alta. Onneksi niilläkään ei näyttäisi isompia vammoja olevan.


Kaiken kukkuraksi tuo pihatie on myös kokonaan jäässä. Eipä täältä ole autolla asiaa yhtään mihinkään, ennen kuin hankin hiekkaa tuonne mäkeen. Siinä se onkin sitten se seuraava ongelma, mistä ihmeestä sitä hiekkaa tai soraa tähän hätään saisi…. Uskaltaakohan tuonne ulos enää mennäkään. Tosin, enpä täältä ole viikkoon mihinkään liikkunutkaan. Eikä onneksi tarvitsekaan, kaikkea mitä tarvitsen talosta löytyy - eli ei edes kauppareissuilla tarvitse käydä - ellei halua. Näissä merkeissä täällä tätä loppuvuotta eletään. Ei mitään ihmeellistä, paitsi nyt tuo luistinrata tuossa pihamaalla.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Kaikenlaista

Ei pitäisi yrittää julkaista ajastuksella juttuja missään. Sitä kun kuumeisena töpeksii ja laittaa väärän vuosiluvun - on ihan varma, etteivät ne jutut sitten julkaistuksi tule, ei ainakaan automaattisesti. No, tässä nyt sitten ihan manuaalisesti napsutellaan julkaise-painiketta ja tuli monta juttua sitten samalle päivälle.

Täällä on nyt oltu maaseudun rauhassa muutama päivä. Sanomattakin lienee selvää, että koiruudet ovat olleet melko ekstaasissa kun pääsivät takaisin tänne. Eihän niiden elossa siellä Pääkaupunkiseudulla muuta eroa tähän maalaisoloon ole, kuin ulkoilutuskerrat. Niitä siellä on olosuhteiden pakosta muutama vähemmän kuin täällä maalla.




Heti nuo otukset pistivät leikiksi kun tänne päästiin. Ovat muutaman viikon ottaneetkin vähän leppoisammin, joten nyt jo oli aikakin vähän painia.

Kovasti siinä äristiin ja muristiin - nyt kun kukaan ei edes kieltänyt.



Niin on tässä joutunut niiden leikki-intoa ja painimista rajoittamaan viime viikkoina. Ovat sen verran kookkaita koiria, että käypi meikäläisen hassusti, jos talutushihnassa ollessaan alkavat painimaan, saatikka sitten vetämään.


Täällä piti tietysti myös tutkia kaikki paikat ja hajujäljet.




Tuolla takapihalla on ihan polku, oletettavasti supikoiran - sen verran pieniä polulla olevat jäljet olivat. Aika tiuhaan tahtiin se otus on tuosta ohi mennyt, kun kerran oli ihan polunkin tallonut.




Jäätä piti tietysti käydä ihmettelemässä myös. Ja joutsenet aiheuttivat jonkinasteisen saalistusvietin heräämisen molemmissa, mutta onneksi se meni ohi nopeasti, eihän paimenkoiralle tuollainen saalistuskäyttäytyminen ole soveliasta ollenkaan.

Eipä juuri talvelta näytä…

Tänne nelosvyöhykkeelle palattuani heräsin seuraavana aamuna flunssaisena. Ai hitto kun kiva - tai siis ei. Vaan ei auta valittaa, on täällä maalla sentään vähän lunta ja joulukin varmaan tuntuu vähän jouluisemmalta. Tosin on täällä vielä sellaisia syksyn merkkejä maisemissa, joita en aikaisempina vuosina sentään enää joulukuussa ole nähnyt. Joutsenet ovat pysäköineet tuohon järvelle.


On siellä sen verran sulaa vielä, että joutuvat ihan etsimällä etsimään jäälauttoja lepopaikoikseen.
Kaksi perhekuntaa siellä näyttäisi olevan, yksi pariskunta neljän poikasen kanssa ja sitten vielä kaksi aikuista.



Niin tosiaan, en ole koskaan aikaisemmin laulujoutsenia joulukuun lopulla täällä nähnyt.
Onhan täällä edelleenkin kaikenlaisia kummajaisia ja outouksia maisemissa, aamulla yritin epätoivoisesti ottaa kuvia tuossa rannantuntumassa jään reunalla touhottavasta koskikarasta.

Kamerapahus vaan ei suostunut yhteistyöhön. Tarkentelin mielestäni todella hyvin ja sitten kun painoin laukaisinta se saamarin laite tarkensi ihan itse automaattisesti päin helevettiä.




Olin mielestäni laittanut sen automatiikan pois päältä, mutta jostain syystä se vain kuitenkin tarkensi automaattisesti joka kerta. Tuossa yläpuolella oiva esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun laite ottaa ylivallan. Samperin kone kun tarkensi tuossa noihin puunoksiin. No, näkyy siellä nyt ainakin jonkinmoinen koskikaran silhuetti. Vähänkös ottaa päähän - koskikarasta minulla ei kuvia aikaisemmilta vuosilta olekaan.

torstai 22. joulukuuta 2011

Reissussa - kuuden pysähdyksen taktiikalla

Tulipahan käytyä.

Matkustelin kolmisen viikkoa sitten Pääkaupunkiseudulle koirien kera. Kissat menivät jo edeltä ukkokullan kanssa, joten autossa oli tilaa vaikka muille jakaa. Kummasti kahden isohkon kissankuljetuslaatikon puuttuminen matkatavaroista lisää autossa matkustusmukavuutta. Meillä kun täytyy olla molemmille kissavesseleille oma boxi - eivät suostu sovussa olemaan, jos yhteen joutuvat ahtautumaan.

Sitä sitten tehtiin matkaa koirien kanssa perjantaina etelään, kelit olivat mitä olivat, vettä tihuutteli ja tiet olivat märät. Meikäläisen kunto ei taaskaan antanut periksi ajaa pitempään kuin vajaat 50 kilometriä, ennen kuin oli pakko pysähtyä jaloittelemaan. Ei siinä kipulääkkeetkään auttaneet ja kolmiolääkkeitä ei uskalla ottaa, kun auton rattiin menee.  Eli tuon vajaan 400 kilometrin matkalla pysähdyttiin 6 kertaa.

Matka oli pakko tehdä, kun oli aika lauantaina paikallisessa sairaalassa magneettikuvaukseen. Kuvauksen jälkeen venttailtiin reilu viikko ja sitten oli tapaaminen samassa sairaalassa ortopedin kanssa. Tyly tuomio. Leikkaus tulee satavarmasti. On meinaan sen verran huonossa kunnossa tuo käsi, että jos nyt ei leikata - se ennen pitkää menee siihen kuntoon, että sitä ei sitten käytetä enää ollenkaan. Että semmoista.

Paluumatka tänne nelosvyöhykkeelle sitten tehtiin ihan samalla taktiikalla kuin menomatkakin: Siis kuuden pysähdyksen taktiikalla, pitkään ja hartaasti ja helvetillisessä kelissä, niin ja ilman kissoja. Kissat sitten tulevat seuraavassa kuormassa jouluksi. Kahdesti ajoin harhaankin. Ensimmäisen kerran Heinolan jälkeen, piti kääntyä ja meikä posotteli suoraan sillä seurauksella, että matka sitten tehtiin Mikkelin kautta. Toisen kerran ajaa posottelin risteyksestä ohi vähän pohjoisempana. Perhana - sitä sitten ajettiin pikkukaupungin läpi parhaaseen ruuhka-aikaan. Aikaahan siinä kului hukkaan niin vaan helkutisti ja kaikista matkalla tehdyistä töppäilyistä johtuen sitten perille päästiin vasta pimeän aikaan.

Nyt luultavasti tulee sitten blogiinkin kirjoiteltua, täällä maaseudulla ollessa riittää juttuja tänne blogiinkin - jos ei muusta niin noista villeistä vipeltäjistä, joita tuolla pihamaalla pörrää melkoinen määrä aina näin talvisaikaan.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Ensilumi

Sitä tulla tuiversi sitten muutama sentti lunta eilisen illan ja yön aikaan. Sen verran sitä tuli, että tänä aamuna puoli kahdeksan aikaan körötteli auratraktori pihaan myllertäen pihatien ja pihan hiekat sikin sokin. Ei ole maan pintakerros vielä ehtinyt jäätyä niin, etteikö se irtohiekka siellä lumen mukana liikkuisi. No, onneksi tuosta harmista pääsee pian, siinä vaiheessa kun pihan lumi tamppautuu ulkona liikuttaessa sellaiseksi ohueksi suojaavaksi kerrokseksi. Mutta se, että traktorikuski ei yhtään varo marjapensaitani harmittaa niin vaan vietävästi. Taas saivat puskat kyytiä, kun lumi on työnnetty kasaksi niiden päälle. En ymmärrä miten se voi ollakin niin vaikeaa, kyllä luulisi tyypin tajuavan, että kyseessä on istutettu marjapensasryhmä.



On se vaan ihmeellinen asia tuo lumi, ainakin koiranpennun mielestä. Rockypoika seitsemän kuukauden ikäisenä ei tuota ihmettä vielä ennen ole nähnyt. Ensireaktio oli hulvaton. Heti rappusilla piti pysähtyä ja nuuskia kuono lumessa pitkään ja hartaasti. Tuhina kuului varmaan naapuriin asti. Kun oli selvitetty, että tuo valkoinen kummallisuus on ihan kivaa ainetta, alkoi sellainen pukkihyppely ja meno, ettei ole tosikaan. Ronja suhtautui maiseman valkaistumiseen huomattavasti tyynemmin, mutta kyllä tyttökin tuolla paineli pää kolmantena jalkana ympäri pihaa innoissaan.



Myös lumitöiden tekeminen oli pojasta mahdottoman mielenkiintoista. Ronjan kanssa viime talvena lumitöiden tekeminen oli melkoista säätöä - neiti kun tuppasi hyppimään ja pomppimaan lumikolan päällä - tai yritti haukata siitä paloja ohi juostessaan. Rocky näyttäisi olevan huomattavasti maltillisemmalla linjalla. Poju vaan seurailee mitä tapahtuu - eikä edes yrittänyt lumikolaan kiinni. Mahtava otus.

Meikäläinen on ihan onnessaan myös - niin kauan kuin tuota lunta ei liikaa tule. Maisema muutti muotoaan, ulkona jopa näkee pimeän aikaan jotain ja mikä parasta: koirat mustina otuksina erottuvat lumihangesta todella selvästi. Nyt ei tarvitse enää otsalamppupantoja otuksille pimeän aikaan pukea kun ulos mennään.


Koirat ovat täällä nyt reilun viikon olleet leikkimislakossa. Tiedä sitten mistä syystä, mutta tänään sitten taas aloittivat - tuo lumi kun on niiden mielestä melkoisen kiva juttu. Sitä mentiin peräkanaa ympäri tonttia niin että lumi pöllysi.

Rantaankin ehdittiin jossain vaiheessa. Hurjan vaikea oli koirista kuvia ottaa, valaistusolosuhteet olivat mitä olivat eli valoa ei ollut läheskään riittävästi. Ja sitten vielä ongelmaa tuotti se, että nuo otukset eivät pysyneet paikallaan hetkeäkään. Ja mikä parasta - ilmeisesti oppivat parin viikon takaisesta lagoton jäihin putoamisesta sen, ettei veteen tai jäälle ole talvisaikaan asiaa.


Järvellä uiskentelee vielä 4 joutsenta, ne ovat tosin niin arkoja, että kuvia niistä ei saa. Maisema on muuttunut melkoisesti sitten alkusyksyn.


Vähän turhan synkän näköistä silti vielä on, vaikka maassa onkin jo lunta ja aurinko on tuolla jossain pilvien takana., Avovettä on vielä runsaasti, ainakin tuolla järven eteläpäässä, mutta näyttäisi siltä, että ei kestä kauankaan kun tuo loppukin jäätyy.

Samasta kohdasta pohjoisen suuntaan otetun kuvan värimaailma on jo ihan erilainen.



Talvisen sinertävä maisema ja jäätäkin on jo kohtuullisen paljon.

torstai 24. marraskuuta 2011

Päivät kuluu - niin ettei huomaakaan…

Joka ikinen päivä sitä havahtuu tuossa pimeäntulon aikaan siihen, että taas se päivä mennä hurahti ohi, ja mitään ei oikeastaan saanut aikaan. Ulkohommiakin tuolla vielä olisi, niitä olisi voinut tehdä ainakin kelien puolesta, vaan kun ei ole motivaatiota, niin ei ole. Ehkä suurin syy siihen, ettei mitään saa aikaan on se, että yksikätisenä touhuaminen on vähän hankalaa. Blogiin kirjoittaminenkin on ollut vähän tauolla, mutta kai se on normaaliakin tähän aikaan vuodesta kun niin isommalti ei juttuja puutarhasta ole.

Viime viikonloppu maanantaihin asti mennä hujahti todella nopeasti. Meillä oli täällä vierailevina tähtinä kaverini, kahden lagottonsa kanssa. Siinä sitä oli koirilla tekemistä ihan koko viikonlopun, milloin mitäkin nuo touhottivat - yhdessä tai erikseen. Itse sitten olen touhottanut myös mitä milloinkin - eli kiirettä olevinaan pitää ja kauheasti olisi tekemistä, aika ei tahdo riittää mihinkään. Kelit ovat nyt sitten viilenneet ja luntakin tänne tuprutti sentin verran, tosin se on jo sitten tämän päivä kuluessa sulanut pois, kun oli lämpötila hetkisen plussan puolella.

Kaikki koirat viihtyivät keskenään ihan hyvin, mitä nyt Rocky vähän isotteli aina välillä. Joku ihme uhmaikä sillä on menossa.



Kasvimaan reunalta ilmeisesti löytyi jotain syötäväksi kelpaavaa, viihtyivät siellä massutellen melkoisen pitkään.

Viikonlopun aikana se sitten jäätyi jo tuo järvikin. Ja se jää sitten jaksoi koiruuksia ihmetyttää.




Ensin piti tassulla koittaa ja raapia.

Sitten uskaltauduttiin jo vähän pitemmälle.



Vaan ei ollut ilmeisesti hyvä kohta mennä jäälle tuossa, kun piti paikkaa vaihtaa muutamaan otteeseen.

Ja sitten taas alkoi jään kokeilu ja raapiminen uudestaan.



Kesti hetken ennen kuin sinne sitten uskalsi mennä.



Jää kai sitten ritisi ja ratisi sen verran että piti ottaa vähän takapakkia…



Tämä kuvissa esiintyvä vesseli säästyi jääseikkailultaan kuivin jaloin. Toinen lagotoista molskahti jään läpi niin että paukkui. Tapahtui niin nopeasti ja nopeasti koira tuli sieltä vedestä ylöskin, etten sitten ehtinyt kuvaa ottaa. Siinä vaan seisoin ja tuijotin kamera kädessä, taidan olla vähän hidas nykyisin. =)
Onneksi omat sakemannini eivät tuonne jäälle edes yrittäneet. Sen verran heikkoa tuo jää vielä oli, että juuri ja juuri lagoton kantaa, muttei olisi kyllä kestänyt huomattavasti painavampia lajitovereita ollenkaan.

Tänä aamuna herättiin vesisateeseen, aikamoinen tuulikin tuolla ulkosalla on. Ei sinne taida viitsiä lähteä touhuamaan, jos vaikka niitä parempia kelejä odottelisi…

lauantai 19. marraskuuta 2011

Kasvimaan antimia - säästä huolimatta

Nyt alkaa jo pikkuhiljaa tuntua loppusyksyltä, järvi on ollut muutamana aamuna riitteessä ja maassa on ollut mahtavan paljon kuuraa. Pakkasen puolella siis mennään, ainakin yöaikaan.



Kyllä se kuura ja riite sitten päivän mittaan häviää, mutta lämpötilat pysyttelevät päivälläkin reilusti alle kymmenen asteen.

Vaan mitäpä tekee meikäläinen - käy kasvimaalta noukkimassa kasviskeittotarpeet. Siis kasvimaalta ruokatarpeita marraskuun puolivälin jälkeen! Siellä on muutama sitkeä sissi sinnitellyt tähän asti. Pari lanttua, kyssäkaalia, sipulia, mangoldia ja tietysti yrttejä. Kasvilavassa oli vielä muutama porkkanakin. Ennennäkemätöntä tämmöinen!



Viinisuolaheinä ei ole ollut näistä keleistä moksiskaan, pukkaa uutta lehteä koko ajan.
Laatikko, jossa kasvaa montaa lajia persiljaa, oreganoa, rakuunaa ja salviaa on vielä täynnä syötäväksi kelpaavia yrttejä.


Myös suuressa kasvilavassani kasvavat yrtit voivat hyvin.



Sieltä löytyy edelleenkin käyttökelpoista timjamia ja kirveliä. Niin ja pillisipuleita siellä on vielä myös.

Jännää kun nyt voi ihan konkreettisesti nähdä millaista kasvimaan pito on tuolla vähän leudommilla seuduilla, kasvukautta riittää. Oikeastaan tämä on ihan kiva syksy, kun olisi arvannut, että kelejä täällä piisaa näinkin pitkään, olisi voinut jättää osan sadosta peltoon vielä sinnittelemään.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Ennennäkemättömiä vierailijoita

Eilen tuohon pihaan pelmahti naakkaparvi. Sinänsä melko harvinaista, naakat kun tuppaavat viihtyvän enemmän kaupunkiympäristössä kuin maaseudulla.




Tusinan verran niitä siinä oli, lopetin laskemisen kahteentoista. Eli siis ihan kivankokoinen parvi. Oli niillä seuranaan kymmenkunta harakkaakin, tästä voinee nyt sitten vetää sen johtopäätöksen, että ainakin jossain määrin varislinnut viihtyvät keskenään. No, ainakin naakat ja harakat.

Oli tuossa takapihalla sitten muitakin vieraita. Kolme oravaa tappeli kiivaasti oikeudesta käyttää ruokinta-automaatteja.


Tuolla ne mennä viipottivat peräkanaa pihalla ja pihan puissa, varsin vihaista takaa-ajoa oli hetkittäin havaittavissa. Yksi näistä vesseleistä tosin keksi ruveta leikkimään akrobaattia ja sai sitten ruokailla rauhassa. Toisia nuo kyseiset automaatit eivät kiinnostaneet pätkääkään, ilmeisen hankalahan oravan  noista on ruokailla verrattuna noihin lintulautavirityksiin.

torstai 17. marraskuuta 2011

Uusi lintulauta

Se saapui sitten viikonloppuna, se uusi hankkimani lintulauta. Kyllä sitä nyt lintujen kelpaa tulla lounastamaan.

On se sievän näköinen ja isokin se on, siihen mahtuu pari ämpärillistä auringonkukansiemeniä. Eipä tarvitse olla alvariinsa sitä täyttämässä. Mikä sitten onkin tosi hieno juttu. On meinaan aivan älyttömän vaikea täytettävä. Tuossa päällä oleva valkoinen nuppi otetaan pois ja siemenet sullotaan sellaisesta pienestä reiästä tuonne sisälle.

Ja se sitten ei välttämättä olekaan mikään läpihuutojuttu, on meinaan aikas vaikea toimenpide. Mutta kuten sanottu, onneksi tuota ei tarvitse kovin usein täyttää.



 Aika kalliskin tuo oli ja ihan ei ole tuon tuotteen hinta-laatusuhde kohdallaan. On sen verran hutera jalkasysteemi tuohon suunniteltu, että pelkään tuon kaatuvan hetkenä minä hyvänsä. Täytyy vaan toivoa, että kestää edes yhden talven, sitten voisikin jo ensi vuodeksi itse suunnitella vähän paremman jalan.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Muuttolintujen mekastusta

Tuossa järvellä on oleskellut syksyn mittaan melkoinen määrä joutsenia. Tulevat pieninä parvina, viipyvät hetken ja jatkavat sitten matkaansa. Pääsääntöisesti vierailijat ovat olleet perhekuntia, kaksi aikuista ja jokunen nuori lintu. On siinä tänä vuonna ollut yksi suurperhekin, 7 poikasta - tai nuorta lintua ja kaksi aikuista. Nyt siinä on muutaman päivän asustellut kolme aikuista joutsenta.



Kovasti ne toitottelevat, jos rantaan menee. Yölläkin välillä havahtuu ja herää, kun jokin saa nämä otukset ääntelemään. Ovat aika kovaäänisiä lintuja nämä joutsenet. Vaan eipä tuo minua haittaa, päinvastoin, näitä suuria kauniita lintuja on mukava seurata. Aika arkojakin tämän parven jäsenet ovat, silloin kun joutsenilla on poikaset mukana, aikuiset tuppaavat tulla lähituntumaan vähän uhittelemaan. Edellinen parvi teki juuri näin. Näillä ei poikasia tai nuoria mukana ole - lähtevät kauemmaksi heti, kun niitä lähestyy.

Mikä lie sitten tämän kolmen yksilön parven tarina. Mietityttää, mihin on näiden poikaset päätyneet, vai ovatko nämä poikasia tänä vuonna tehneetkään. Saattaahan olla, että nämä ovat viimevuotisia nuorukaisia, joilla ei omaa pesää vielä ole ollut.



Pyörii tuossa muutama sorsansukuinenkin otus vielä ja ainakin kolme telkkää. Yhtenä pakkasaamuna järven pinnalla oli jo jääriite - kauankohan nuo linnut vielä täällä viihtyvät.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Vetoleikit

Koirat tykkäävät olla täällä maalla, kun on tilaa juosta ja leikkia. Aikaisemmin touhut olivat toki yhtä rajuja kuin nyt, mutta Ronja oli se, joka oli niskan päällä. Osat ovat nyt vaihtuneet. Rocky oli taloon tullessaan 12 viikkoa vanha, ikäisekseen kyllä isokokoinen, mutta huomattavasti pienempi kuin Ronja. Sitten poika otti kasvuspurtin ja nyt 6,5 kuukauden iässä on jo huomattavasti Ronjaa kookkaampi ja painavampi. Aikaisemmin Ronja siis veti poikaa perässään miten tahtoi, kamppasi ja kaatoi aina ohimennen, ihan kevyesti. Vaan eipä tee sitä enää.

Nykyisin leikkiin lähdetään melko varovasti, lähtötilanne on se, että Rocky nuorempana katsoo tarkasti kannattaako esimerkiksi alkaa ottamaan Ronjalta lelua pois - narttu kun voi olla aika ärhäkkä toisinaan.



Jos näyttää siltä, että toinen ei ala ärhentelemään vaan aloittaa myös vetoleikin…



Poika sitten kiskoo Ronjaneitiä pitkin pihaa…


Jossain vaiheessa neiti sitten iskee viimeisen jarrun päälle ja istuu.


Mutta ei tuokaan auta - ei edes se, että heittäytyy maahan makaamaan. On meinaan sen verran ytyä tuon pojan lihaksissa, että tuollainen kolmenkymmenen kilon sakemanninarttu ei paljon paina kun sitä vedetään.

Tällaista täällä - joka päivä.

Pikkupakkasia ja täysikuu

Ällistyttävän leudon ja lämpimän syksyn jälkeen täällä nelosvyöhykkeellä alkavat lämpötilat pikkuhiljaa hätyytellä pakkaslukemia. Eilen aamulla mittarissa oli peräti -10 astetta. Se on jo sitä luokkaa, mitä tähän vuodenaikaan lämpötilalta odottaakin. Haittapuolena on nyt sitten se, että tässä on olla möllötetty lämpimässä säässä ja totuttu kuljeksimaan kohtuullisen vähällä vaatetuksella. Ei sitten osaa pukeutuakaan oikein enää ulkosalle menoa varten.

Päivät ovat todella lyhyitä, alkaa hämärtää todella aikaisin. Tähän on taas totuteltava, siellä Etelä-Suomen kakkoskodissa kun taas tuli totuttua vähän pitempään päivään. Kummasti tällainenkin välimatka vaikuttaa. Nyt täysikuun aikaan on kiva seurata pimeäntuloa, kuu nousee suhteellisen aikaisin näkyviin ja sen ilmaantuminen tuonne taivaanrantaan tarkoittaa sitä, että pimeä tulee varsin nopeasti.



Toissailtana tai oikeastaan myöhään iltapäivällä taivas oli hennon pastellisävyinen, vaaleanpunaista, vaaleansinistä ja siniharmaata. Tuo väritys kesti vain pienen hetken. Turhan nopeasti maisema muuttui synkeän pimeäksi.


Tosin, on ne synkeän punertavansiniset sävyt ihan kivan näköisiä nekin, sen aikaa kun tuolla näkyvät. Sitten iskeekin pilkkopimeys, tänne kun ei edes katulamppujen valo tuolta kaupungilta kanna. Masentavaa.

Kohta varmaan tulee lunta ja täällä kun ei saasteista haittaa isommin ole, valkoinen lumi saa illatkin näyttämään vähän valoisimmilta. Haittapuolena tietysti tulee olemaan ne lumityöt, täytyykin alkaa soittelemaan lumityöurakoitsijoille, on nimittäin tuossa muutama sata metriä tietä aurattavana.

torstai 10. marraskuuta 2011

Hankintoja talveksi

Olen kahden viime talven aikana hankkinut melkoisen määrän lintujen ruokinta-automaatteja tänne pihapiiriin. Ajatuksena on ollut, että niitä ei niin kovin usein tarvitsisi täyttää, jos niitä on monta. Täältähän tulee talven mittaan reissattua sinne Pääkaupunkiseudulle useammin kuin kesällä. Eli muutaman viikon varasto linnunruokaa automaateissa olisi ihan hyvä juttu. Pärjäävät tintit sun muut sitten sen aikaa kun olen täältä poissa.

Tosin lähes kaikki ne automaatit, joita olen ostellut, ovat olleet niin sanotusti ”susia”. Kestävät yhden talven, jos sitäkään. Muoviosat murenevat käsiin ja osa on niin hankala täyttää, että tuolla ne roikkuvat tyhjinä, kun ei viitsi ruveta niiden kanssa säätämään.

Nyt sitten päätin ostaa muutaman sellaisen, joiden luulisi kestävän useammankin vuoden.



Sattui silmiin Lidlissä kasa ruostumattomasta teräksestä valmistettuja ruokinta-automaatteja. Hintaa niillä oli vähän vajaa kymppi ja näyttivät melko hyvin suunnitelluilta ja tehdyiltä. Kolme niitä sitten nappasin mukaani.  Toistaiseksi olen noihin ollut tosi tyytyväinen, helppo täyttää ja helppo ripustaa. Saas nyt sitten nähdä miten kauan nuo kestävät.

Tuli hankittua vähän isompi lintulautakin samalla reissulla. Se vaan sitten oli niin iso, ettei mahtunut autoon. Oli nimittäin kaksi kissan kuljetushäkkiä ja kaksi koiraa mukana, kun tänne ajelin eli tilaa ei juuri ollut enää muulle tai millekään ylimääräiselle. Ukkokulta sen kuulemma tuo nyt ensi viikonloppuna, kun tulee tänne tekemään loput syystyöt. Itsehän en pysty mitään tekemään - olkapää on edelleenkin **skana ja sen lisäksi on vielä nyt tuossa saman käden selkämyksessä sellainen puoli senttiä syvä ja pari-kolme senttiä pitkä haava (vaatisi tikin tai pari, mutta katsotaan nyt, menenkö tikkauttamaan vai en), joka sitten aiheuttaa sen, että kättä ei käytetä yhtään.

Täällä on nyt sovellettu ja kehitelty uusia toimintamalleja - yksikätisyys saa aikaan luovuuspuuskan - kun on pakko. On muuten harvinaisen ärsyttävää kantaa polttopuut sisään yksi - kaksi kerrallaan, ärsyttävää ja varsin aikaa vievää. Onneksi on sentään tuolla ruokintapaikalla vielä ainakin viikon sapuskat linnuille, ettei tarvitse yksikätisenä alkaa automaatteja täyttelemään.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Syksyn viettoa pilkkopimeässä

Viikko on vierähtänyt ihan huomaamatta, aika menee osittain ihmetellessä syksyn pituutta ja talventuloa odotellessa. Toisin täällä maalla on paljon kaikkea tekemistä, vaikka puutarhan hoitaminen onkin ohi tältä vuodelta. Päivät vaan hujahtavat ohi, valoisaa on hetken aikaa ja sitten taas palataan pimeään.

Luonnonvalon puutteesta huolimatta kaikenlaista pientä ja vähän isompaa puuhaa riittää. Tässä olen viikon mittaan urakoinut ompelemalla Ronjalle lisää juoksuhousuja. Tänä vuonna niitä kuluukin mahdoton määrä, vaihtamassa kun saa olla ihan koko ajan. Vaihtamassa siksi, että taloudessa nykyisin asuva uroskoira Rocky kun tuppaa sen nenunsa kanssa koko ajan toisen takapuolelle. Jos pöksyjä vaihtaa kohtuullisen usein, malttaa poikakin pysyä paremmin omissa oloissaan. Rocky-poika on kyllä ihan pentu vielä, mutta on pojalla jo silti ihan ison pojan elkeet.

Molemmat koirat ovat olleet ihan onnessaan, kun tultiin takaisin tänne maalle. Onhan täällä pikkukoirien aivan toista olla ja mellestää kuin siellä pääkaupunkiseudulla. Ihan heti ei tila lopu, vaikka juoksisi kuinka. Otin koiruuksista taas muutaman valokuvan, sen kunniaksi, että Rockykin nyt sitten saavutti kuuden kuukauden iän.


Niin - tuo jättiläinen tuossa vasemmalla on puolivuotias sakemanninpentuni. Oikealla oleva Ronja-neiti, ei hänkään ole sieltä pienimmästä päästä. Ronjan säkäkorkeushan on 63 senttiä, joka on sakemanninartulle aika paljon. Tässä vaan on kauhulla seurattu, kun pikkupentu hurahti kertaheitolla Ronjaa suuremmaksi jo vähän ennen puolivuotispäiväänsä. Ja hulvatonta vauhtia tuo kasvaa, saas nähdä mihin mittoihin poika sitten päätyy.

On se jännää miten tähän aikaan vuodesta ei ole vielä tottunut siihen, että pimeä alkaa tulla jo neljän maissa iltapäivällä. Sitten pimeän tultua ei osaakaan enää oikein mitään tehdä, sitä vaan tulee oltua ja ihmeteltyä. Kuviakin piti ottaa enemmän, mutta taas se pimeä yllätti. Pihallakaan ei mitään voi tehdä, kyllä siellä pihavalaistus on, mutta ei sen valossa juuri mitään ihmeempiä pysty tekemään.

Koirien kanssa on melko hurjaa mennä tuonne ulos iltaisin. Mustanpuhuvat elikot kun sulautuvat tosi hyvin tuonne pilkkopimeään. Onnistuin tekemään molemmille otsalamppupannat, joten pystyn jotenkin edes seuraamaan missä päin ne viipottavat. Heti kun ensilumi tulee, helpottaa se huomattavasti, näyttää ainakin vähän valoisammalta, eivätkä koiratkaan huku maisemaan enää.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Halvatun harakat

Saavuttiin sitten kotieläinlauman kanssa tänne nelosvyöhykkeelle eilen. Kumma juttu, muutaman viikon kun on tontilta pois, alkavat nuo villit elukat pitää pitojaan pihapiirissä. Ensimmäinen havainto tilanvaltaajista oli tuohon pihaan ajaessa. Tuolla polulla seisoi supikoira, kaikessa rauhassa vaan tuijotteli meitä, kun ohi ajettiin. Luulin jo noista supikoirista päässeeni eroon, mutta taitavat ryökäleet sittenkin vielä olla maisemissa.

Seuraavaksi kiroilinkin tuossa pihassa harakoille, joita oli tuossa lintulaudan ympärillä kolmisenkymmentä. Perhana - ei se ole ihme, jos siemeniä kuluu, kun noita isoja lintuja on noinkin paljon. Harakat eivät tähän pihaan tule, jos täällä on porukkaa paikalla, mutta näköjään heti kun talo jää vähäksi aikaa tyhjilleen ne pahalaiset saapuvat paikalle. Korppejakin kuului tuossa metsässä olevan - en nähnyt kuin yhden vilaukselta, mutta metelistä päätellen niitä oli vähintään kaksi, mahdollisesti jopa useampikin.



En sitten edes sisään ehtinyt kun oli jo seuraava sadattelun paikka. On meinaan rusakko tai joku muu jäniksensukuinen otus pitänyt tuota rappusten edustaa vessanaan. Eipä nuo jäniseläimen papanat meikäläistä haittaisi, mutta koiranpahukset pistelevät niitä vähän liiankin iloisesti poskeensa.
Liiterissä oli mahdoton siivo - joku - mikälie otus on siellä pitänyt pitojaan, sotkien ja syöden auringonkukansiemeniä. Kynnyksen vieressä oli kuollut vihervarpunen, se tuskin oli asialla ollut, epäilen vahvasti oravaa.

Oltiin täällä perillä melko myöhään iltapäivällä, joten illan hämärtyessä seurailin sitten sen supikoiran kohellusta lintulaudan alla. Sieltä se pisteli poskeensa auringonkukansiemeniä, siis niitä maahan tippuneita. Koputtelin ikkunaankin, jotta älyäisi lähteä matkoihinsa, mutta eipä tuo tuntunut herra supia vaivaavan pätkääkään. Vaan saipas jalat alleen, kun päästin koirat ulos.

Tänään sitten päivän mittaan olen hätistellyt niitä harakoita tuosta lintulaudalta pois jo useampaan kertaan. Yksi niistä jopa tuli tuohon ikkunalaudalle tuijottamaan sisään. Tuli ikkunalle siitä huolimatta, että istuin siinä ikkunan vieressä. Alkavat käydä vähän turhan tuttavallisiksi, nuo elikot. No, ehkä tuo villieläinpopulaatio taas alkaa karttaa tätä pihapiiriä, kun nyt kuitenkin säännöllisesti siellä koirien kanssa liikutaan. Toisaalta on ihan kiva noita villejä vipeltäjiä seurailla, mutta on niistä sitten toisaalta kaikenlaista harmiakin. Supikoirista haluaisin päästä eroon kokonaan, viime syksyn syyhypunkkirumba Ronjan kanssa oli sen verran hankala, että haluaisin moiset taudinkantajat huitin hiivattiin täältä, vallankin nyt kun noita koiria on kaksi. Tosin pidän molemmat koirat nyt ennaltaehkäisevästi Stronghold kuurilla koko syksyn, joten tuskin tänä vuonna punkkeja saadaan.

Vaan on se silti kiva olla täällä maalla taas. Halvatun harakoista huolimatta.

torstai 20. lokakuuta 2011

Kurpitsa-omenapiirakka kotimaiseen tapaan =)

Syksyn satoa jatkojalostetaan täällä edelleenkin hiki hatussa. Tekaisin tuossa aamupäivällä kurpitsa-omenapiirakan. Ja tällä kertaa resepti on sitten ihan ihka oma. Lopputulos oli niin syötävän hyvää, että piirakkaa ei kauaa tarvinnut kokonaisena katsella - upposi kaikkiin perheenjäseniin vauhdilla.


Väsäsin tätä ihanuutta kokonaisen uunipellillisen ja tällaisella ohjeella tuon sitten tein:


4         munaa
3 dl     sokeria
4,5 dl  vehnäjauhoja
2 tl      leivinjauhetta
2 tl      ruokasoodaa
0,5 tl   muskottipähkinää
0,5 tl   neilikkaa
1 tl      kanelia
1 dl     ruokaöljyä
2 dl     kurpitsasosetta
1 dl     maitoa

Päälle: 5 isoa omenaa viipaleina, kanelia, sokeria

Vatkataan munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoitetaan kuivat aineet: jauhot, leivinjauhe, sooda, muskottipähkinä, neilikka ja kaneli keskenään.

Sekoitetaan kurpitsasoseeseen maito sekä öljy ja lisätään seos munasokerivaahtoon ja tämän jälkeen lisätään vielä jauhosekoitus. Kaadetaan taikina uunipellille leivinpaperin päälle. Viipaloidaan omenat ja laitetaan ne taikinan päälle. Ripotellaan lopuksi kanelia ja sokeria omenoille, maun mukaan, meillä tykätään kanelista, joten sitä laitoin reippaasti.

Piirakka paistetaan uunin keskiosassa 225 asteessa. Aikaa kypsymiseen kuluu noin puoli tuntia - tässä piirakassa omenaviipaleet olivat noin puolen sentin paksuisia, eli aikaa kului niiden kypsymiseen enemmän. Jos omenaviipaleet piirakan päällä ovat ohuempia ne luonnollisesti kypsyvät nopeammin.

Kuvia ottaessa kävi ilmi, että olin unohtanut ottaa kameran usb-kaapelin mukaani. Niin, ja tietysti kun kamera on Olympus -merkkinen järjestelmäkamera , siinä onkin sitten ihan oma usbinsa - eli niitä ei ihan joka kaupasta saakaan. Ja kaiken huipuksi, hintakin on melko suolainen - lähemmäs kolmekymppiä. Eli nyt sitten käytetään pokkaria taas - toistaiseksi.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Syksyn viettoa pääkaupunkiseudulla

Sinne jäi puutarha hetkeksi oman onnensa nojaan nelosvyöhykkeelle, kun köröttelin tuossa viikko sitten viikonloppuna koiruuksien kanssa tänne pääkaupunkiseudun kotiin. Paljon jäi syystöitä tontilla tekemättä, mutta ehtiihän noita vielä lumentuloon asti hommailla, sitten kun sinnepäin taas palataan. Nyt on meneillään taas se aika vuodesta, jolloin täällä pääkaupunkiseudulla on viimeistään muutama päivä tai viikko vietettävä, kaikenlaisia pakollisia asioita hoitamassa. Osan hommista olen jo ehtinyt tehdä, kävin jopa erikoislääkärillä tuon olkapään takia.

Tuli sitten valittua sellainen lääkäri, joka on vallan erikoistunut olkapäävammoihin. Olen tuon kipuilevan käden kanssa nyt muutaman kuukauden sinnitellyt, joten päätin mennä ihan varta vasten spesialistille sitten saman tien, kun kerran täällä pääkaupunkiseudulla olen. Leikkaus tässä nyt sitten on kuin onkin edessä, ei tuo tule itsekseen paranemaan, päinvastoin. Kunnollisia kipulääkkeitäkin sitten sain - viimeinkin. Siis sellaisia, jotka ihan oikeasti vievät sen kivun pois.

Siellä maaseudullahan tuntui olevan mahdotonta saada kipulääkereseptiä. Kesällä kun tämän vamman sain, paikkakunnan TK:n lääkäri vaan totesi ykskantaan "ota buranaa". Niinpä.

Aikaa on vietetty täälläpäin shoppaillen ja puutarhan tuotteita jatkojalostaen. Pääsääntöisesti on keitelty kurpitsoista sosetta ja leivottu kurpitsaleipää. Niin ja pikkuherra Rockyä on sosiaalistettu ihan joka käänteessä. Sen reppanan kesä ja alkusyksy kun meni siellä maaseudulla niin, ettei koiria tai ihmisiä paljon nähnyt ja senhän nyt sitten huomaa herran käytöksessä. Onneksi on tuo otus vielä sen verran nuori, että tottuu uusiin asioihin kohtuullisen nopeasti.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Synkeää syksyä

Viime aikoina täällä on ollut vallan karmeat kelit, sataa vettä ja on synkkää. Pelto näyttää hirveältä, suorastaan karmaisevalta. En muista aikaa, jolloin se olisi ollut noin rikkaruohojen vallassa. Harmittaa niin vietävästi, vaikka enhän tuolle mitään voi. Heinäkuun alun jälkeenhän en ole pystynyt peltohommia juurikaan tekemään, siitä johtuu tuo heinän paljous. Märkäkin se on vielä, muistuttaa paikkapaikoin enemmän riisipeltoa kuin kotimaista kasvimaata.

Täytynee tänä vuonna jättää syysmuokkaukset tosi myöhäiseen ajankohtaan tai sitten jopa kevääseen, vettä nimittäin on tullut taivahan täydeltä tässä osassa maata lähes joka päivä. Eli sääolot eivät anna peltoparalle mitään mahdollisuuksia kuivahtaa edes sen verran, että muokkaamaan tai kyntämään pääsisi. Tosin on siellä vielä muutama lanttu ja purjo kasvamassa, ne kun eivät näistä viileistä keleistä juurikaan kärsi.



Heikosta hoidosta huolimatta kasvimaani antoi kuin antoikin ihan kiitettävän sadon. Vähän liiankin hyvän, koska tästä käsivammastani johtuen en oikein pysty jatkojalostushommiinkaan. Mutta hiljaa hyvä tulee, sano. Onneksi kaikki kasvattamani kasvit ovat sellaista tavaraa, että säilyvät pitempäänkin. Lähinnä tuolla nyt on käsittelyä odottamassa iso pino kurpitsoita, porkkanoita, kyssäkaaleja, purjoja ja jotain muuta pientä.

Tässä on viime päivät laitettu paikkoja talvikuntoon. Tehty samalla inventaariota siitä, mitä pitää ensi vuodeksi hankkia. Ensimmäisenä listalla tulee olemaan kunnon pieni kasvihuone, vanha kun otti ja vaivihkaa hajosi tuolla itsekseen.

Ostin pari vuotta sitten keväällä Florabest minikasvihuoneen. Se oli sopivan kokoinen taimikasvatusta ajatellen ja näytti olevan ihan hyvälaatuinenkin. Kattia kanssa! Kaksi kasvukautta se kesti ja nyt se on täynnä reikiä.



Kuvassa näkee hyvin, miten siihen niitä reikiä on tullut, outo juttu. Ei se kyllä kallis ollut - mutta olisi nyt kuvitellut sen kestävän ainakin kolme kasvukautta, tai edes suunnilleen saman verran kuin kasvihuonemuovit yleensä. Enpä osta moista roskaa toiste.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Sitruunakurkun lumoissa

Tänään aloin keräämään kurkun siemeniä sitruunakurkuista ensi kasvukautta varten. Sitruunakurkku kasvoi täällä ihan tuolla avomaalla, kasvutapa sillä on suunnilleen samanlainen kuin avomaankurkullakin.

Tosin tämä sitruunakurkku on tuhat kertaa parempaa kuin avomaankurkut. Maistuu makeammalta ja yleensäkin maistuu - avomaankurkuthan yleensä tuppaavat olemaan melko mauttomia ja pahimmassa tapauksessa vielä kitkeriäkin.




Tuo lajike on myös melkoisen koristeellinen, tulee ihan kiva efekti, jos laittaa tarjolle tavallisia vihreitä kurkkusiivuja ja näitä. Kasvatan ehdottomasti ensi vuonnakin, satoa tuli ihan mukavasti ja oli ihan helppo hoitoinenkin.

Sadonkorjuu lopuillaan - viimeisiä viedään

Pelto alkaa näyttää jokseenkin tyhjältä. Kaikki kurpitsat on kerätty talteen samoin loput kesäkurpitsat. Keräilin osan kyssäkaaleistakin jo pois. Osan jätin vielä kasvamaan.



Kaalinsukuiset kasvit kestävät hyvin pientä kylmääkin, joten loput saavat olla tuolla vielä jonkin aikaa, viimeisen lantturivin ja purjojen seurana.

Isosta kasvilavasta/kasvilaatikosta on nyt sitten korjattu myös lähes kaikki syöntikelpoinen pois.



Talvehtimaan sinne jää mm. pillisipuli ja timjami. Viime talven pillisipuli pärjäsi todella hyvin, timjami myös. Toivottavasti ensi talvikin on niille suotuisa.

Maissikin on jo tuleentunut ja korjuukunnossa, ihan jokaisesta varresta tulee satoa, ihania tähkiä, jotka vaan nyt pitäisi tuolta käydä korjaamassa pois. Maissisatoa tulee - vaikka ne tuonne kuulemma virheellisesti olin istuttanut.

Päivät täällä ovat menneet työn touhussa. Kurpitsasosetta on keitetty ihan joka päivä, pakkasessa sitä alkaa olla jo vähän liikaakin. Loput kurpitsat aion säilyttää viileässä paikassa, ehkä tuonne jouluun asti ja ottaa ne sitten tuoreena käyttöön.

Paikkoja laitellaan talvikuntoon tässä vielä tämän viikon ajan. Vähän ollaan myöhässä verrattuna viime vuoteen, tekemistä kyllä riittää - riittäisi pitemmäksikin ajaksi.

torstai 29. syyskuuta 2011

Pitihän se arvata - se siitä viemärishowsta sitten seurasi - jätevettä maastoon

Niinpä - oli sitten sellainen tapaus, että ylitti uutiskynnyksen Maakunnan ykköslehden verkkoversiossa ja paikallisessa lehdessä myös. Itse allekirjoittanut on vastuussa siitä, että paikallislehteen juttu tuli. Ärsyynnyin tapahtumasta niin, että otin ja soitin toimittajalle.

Kirjoitin tänne blogiin jo aikaisemmin tässä kuussa juttua siitä, kun katkaisivat tuon ainoan kulkutien täältä tontilta viemärin puhdistus- ja kuvaus töiden takia. Työt jatkuivat melko pitkään syyskuun 14:sta päivästä ihan tänne loppukuulle. Häiritseväähän se oli, mutta eilen kuulemani viemäriveden juoksutus maastoon vasta karmiva tieto olikin.

Kuulin, että viemäristä olisi päässyt useita kuutioita jätevettä maastoon, kun olivat tulpanneet sen viemärin puhdistuksen ajaksi. Ihmettelinkin toissapäivänä, miksi täällä haisi koko päivän suoraan sanottuna **skalle.

Kun aloin asiaa tutkia tarkemmin, kävi ilmi, että viemäri oli ollut lähes tukossa sinne kasaantuneen hiekan takia. Siis virtaama viemärissä on ollut huono jo ties kuinka ja kauan. Lähes tukkeutuneesta viemäristä johtuen, tämä puhdistusoperaatio ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu. Ja kuka tietää, miten paljon sieltä on jätevettä tuon lähes tukkeutuneen viemäriputken takia vuosien varrella maastoon päässyt. Jälkeenpäin sain tietää myös, että ovat mitanneet aikaisemmin tuolla hieman kauempana viemärilinjan lähellä maaperästä ecoli ja enterokokkibakteerimääriä ja määrät olivat olleet melkoiset.

Kuultuani tästä ylivuototapauksesta soitin saman tien kaupungin vesiasioista vastaavalle henkilölle. Kysyin, pitääkö saamani tieto paikkansa ja jos pitää, miksi minulle maanomistajana ja viemäriputken naapurina ei ole ilmoitettu tapahtuneesta. Paikkansapitävä tietohan se sitten oli. Eniten minua **tutti se, miten ko. henkilö suhtautui kyselyyni. Vastauksena siihen, miksi minulle ei ilmoitettu tuli yksikantaan ”En katsonut aiheelliseksi tulla siitä kertomaan.”

Laki eräistä naapuruussuhteista (4§) sanoo melko yksiselitteisesti, että likavettä ei saa laskea tai johdattaa naapurin puolelle. Selvittelen parhaillaan, mihin toimenpiteisiin voin ryhtyä ja voinko jopa vaatia asiasta korvauksia. Ihan vaan sen takia, kun olisi nyt kuvitellut, että edes ilmoittaisivat. Olihan kyseessä useampi kuutio viemärijätettä, eli ei ihan pikkujuttu. Tästä talolta on tuonne viemärille parisataa metriä matkaa, mutta silti, olisi ilmoittaminen mielestäni hyviin tapoihin kuulunut.



Kävin sitten eilen itse katsomassa, mitä jälkiä sinne maastoon on jäänyt. On siellä paikkaa siivoiltu, mikä tässä tapauksessa näyttäisi tarkoittavan sitä, että ne **skavedet on juoksutettu tontilleni. Yllä olevassa kuvassa on viemärikaivo, josta tämä vuoto oli tapahtunut. Viemärikaivo sijaitsee sen ns. luontopolun vieressä, polku kiertää tuon kaivon.

Alla olevassa kuvassa näkyy selvästi, kuinka **skavesi on juoksutettu tai valunut maalleni. Raja nimittäin kulkee tuossa koivujen oikealla puolla noin metrin päässä niistä, eli tuo polku kulkee tuossa kohtaa osittain maillani ja osittain rajan päällä. Koivujen takana oli vielä vuorokausi tapahtuneen jälkeen iso lammikko likavettä. Senkin näkee osittain tuosta kuvasta.


Siis toisin sanoen, kaupunki voi pilata tonttiani viemärivedellä, eivätkä edes katso olevansa ilmoitusvelvollisia. Että sillälailla täällä taas….

Kaiken kukkuraksi tuo viemäri todellakin kulkee sen kaupungin tekemän luontopolun vieressä ja joissain kohdissa polku kulkee sen viemäriputken päällä. Ihan kiva. Nyt kun ihmiset siellä sitten **kassa kävelevät, kuljettavat he tietämättään ecoli ja enterokokkibakteereja ympäriinsä mahdollisesti jopa koteihinsa asti. Voin vain kuvitella mitä tapahtuu, jos jollakulla on esimerkiksi konttaus- tai ryömimisikäinen lapsi, joka sitten käsiensä kautta näitä ulosteperäisiä bakteereita suuhunsa saa.

Nyt joku tietysti ajattelee, että käveleväthän ihmiset karjasuojissakin ja muissa paikoissa missä on ulosteita. Niinpä, totta on, mutta silloin he myös tietävät sen ja osaavat varoa tuomasta ”sitä ihteään” kengissään koteihinsa.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Melonitkin omasta maasta

Omnomnom =). Cantaloupe meloneja omalta maalta. Tuli syötyä heti kun sato oli korjattu.



Pienikokoisiksi jäivät, mutta maku oli kyllä ihan kohdallaan. Kyllä tässä tuntee vähän onnistumisen iloa, naapurin mukaan täällä on turha kasvattaa vesimeloneja sun muita, kun hänen tuttavapuutarhurinsakaan ei onnistunut, vaikka kasvatti osan kasvihuoneessa. Joopa joo - meikä se vaan kasvatti kylmän viileesti nämä kaikki ihan vaan avomaalla - nelosvyöhykkeellä. =)

En sitten malttanut, piti syödä vesimelonikin. Pieni sekin, mutta eipä tuo haittaa.

Minusta on todella hienoa, että edes jotain hedelmäntynkää tekivät. Kasvatan ensi vuonnakin - ihan varmasti.

maanantai 26. syyskuuta 2011

~ 100 kiloa kurpitsailoa… =)

Lähes kaikki kurpitsat korjattu pellolta pois, paitsi muutama mesa queen -lajikkeen yksilö (n. 20 kappaletta) ja yksi iso valkoinen, joka ei ole vielä läheskään korjuukunnossa. Pellolla olevat on nyt harsotettu niin, että pärjäävät vaikka yöllä olisi useampikin aste pakkasta. Jos päivät ovat aurinkoisia, on mahdollista että kypsyvät jo muutamassa päivässä.

Siis noin sata kiloa kurpitsoita. Takuuvarmasti!



Kuvassa lähes sadan kilon verran ja sitten onhan tuolla vielä muutama, joita ei vielä ole edes pellolta korjattu saati sitten kuvattu.

Tuossa edustalla on Pariisin punainen - kurpitsoita ja sitten yksi vihreä, joka ei väriään muutakaan. Tämän vihreän siemenet tilasin Seemnemaailm -verkkokaupasta, ja tämä on lähinnä kurpitsansiemeniä tuottavaa lajiketta. Kypsät voisi jatkojalostaa jo, kunhan ehtisi, loppuja vihertäviä nyt kypsyttelen kuitenkin ensin muutaman viikon. Mitenköhän lie… riittävätköhän nämä tänä vuonna…? =)

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Baari on auki

Syksyn edetessä tontille pelmahtaa joka vuosi valtava muuttolintujen armeija. Samoihin aikoihin alkavat tiaiset pyöriä talon lähettyvillä, optimistisia otuksia - ruokintapaikka tarkoittaa ruokaa. Välillä innokkaimmat tiaiset käyvät kurkkimassa ikkunoista sisään. Kärsimättömimmät jopa koputtelevat ikkunaan. Riippuvat ikkunanpielissä ja nakuttavat ikkunalasia sen kuin kerkiävät. Melkeinpä pakko oli aukaista lounasbaari, nälkäisimmät kun sitten lopulta tunkivat jo sisälle.

Käyvät samoihin aikoihin joka päivä aamupalalla, lounasaikaan baari on aina täynnä ja illalla nälkäisimmät viihtyvät tosi myöhään, valomerkki on näköjään piirun verran ennen pimeäntuloa. Kiva niitä on taas seurata kesän tauon jälkeen.

Täällä ollaan nyt Gizmo-kissan kanssa sitten oltu nenä kiinni ikkunassa muutama päivä. Harmi, kun nyt on viime aikoina ollut surkeat ilmat. Vettä sataa, maailma näyttää harmaalta ja todella pliisulta, ruskaakaan ei tänä syksynä ole ollut. Kaikki valokuvatkin ovat harmahtavan sävyisiä, valoa vaan ei riitä ja sadekin hieman vaikeuttaa valotusta. Vaan ei auta valittaa - ihan hyvä, että edes jonkinlaisia kuvia saa.

Nyt tuossa on muutaman päivän pyörinyt lähinnä erilaisia peipposia. Laskeskelin taas huvikseni eilen peippojen määrää, viherpeippoja oli 47, tavallisia peipposia viisi ja järripeippoja - niin niitä oli parikymmentä, laskut menivät sekaisin, kun lehahtivat kaikki paikalta pois. Pääsääntöisesti tuossa siis vierailee satakunta peippoa päivittäin.

Kovin vaan ovat riitaisaa sakkia nuo viherpeipposet.



Mutta onhan se tavallaan hyvä näinkin, nyt ei täällä telkkaria tarvitse - on omat kauniit ja rohkeat (tai äksyt ja ärhäkät) seurattavana ihan livenä tuossa takapihalla.


Viherpeipot omivat lintulaudan yleensä kokonaan itselleen. On siellä muutama tiainen, joka ottaa peipoista mittaa aina välillä.



Urheita pikkuotuksia, käyvät vaivihkaa napsimassa siemeniä, kun paikan vallanneet isommat otukset eivät huomaa.

Joskus käy niinkin, että urhea pikkuotus saa vähän nokasta….



… jos nimittäin ei ole tarpeeksi varovainen. Kuvan hömötiainen sai kuitenkin siemenen mukaansa, vaikka pienen pöllytyksen viherpeipolta saikin.

Toisilla tiaisilla näyttäisi olevan taktiikkana se, että heti kun öykkäri selkänsä kääntää - paikalle ja nopeasti pois.



Suurin osa onnistuu saamaan laudalta mukaansa jotain. Ihan hyvä niin.

Öykkäripeippoporukassa oli yksi ilmiselvästi toisiinsa kiintynyt pariskunta.




Nämä kaksi söivät sulassa sovussa vierekkäin varsin pitkään. Taitaa kuitenkin olla niin, että eivät ihan kaikki viherpeipot siis äksyjä ole .