Tässä taannoin siirsin yhtä kirsikkatomaattia ja kuinka ollakaan sen varsi pamahti poikki. Ei ihan irtipoikki, mutta melkein. Siinä se roikkui säälittävän näköisenä muutaman säikeen varassa.
En siinä sitten muuta keksinyt kuin tukea tuon varren. Toinen klipsi rikkoutuneen kohdan alapuolelle ja toinen yläpuolelle. Hyvin on tuo haava parantunut. Tomaatti on kasvattanut kummallisen näköistä vahvaa kudosta haavan ympärille ja hyvin toimii. Kyseinen puska on tällä hetkellä täynnä raakileita. Eli satoa luvassa siitäkin.
Toinen esimerkki siitä miten hyvin kasvit sopetuvat ja kestävät kummallisia asioita, on sankarimme numero kaksi, jonka unohdin ruukkuunsa rikkaruohojen keskelle istuttaessani kesäkuussa tomaatteja avomaalle. Siellä se vesseli veteli viimeisiään, keltaisin nuupahtanein lehdin ja oli siis hädin tuskin elossa, kun viimein sen sieltä bongasin viikkojen kuluttua. Periaatteenani on tänä vuonna ollut se, että jos siinä vielä henki pihisee, annetaan mahdollisuus. Paiskasin ruukun menemään ja kuopaisin keskeltä peltoa vähän multaa pois siten, että juuret sentään peittyivät ja heivasin kasvin kuoppaan. Siellä se sitten sai olla yksinään, enkä sille sen kummemmin huomiota enää suonut. Mitä nyt aina välillä muita kasveja kastellessani annoin vettä sillekin.
Ja mitä tapahtui... Tämäkin reppana tekee tomaatteja sen kun kerkiää. Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita.
Ei näytä edes kylmät kelit haittaavan näitä sitkeitä sissejä avomaalla. Tänäkin aamuna olivat reppanat suorastaan kuurassa.
Aika hurjan näköistä hommaa. Mutta kuinkas ollakaan, eipä niille mitään tapahtunut. Tuossa auringon alkaessa paistaa pellolle, sulattelivat itseään hetken ja hieman kyllä napisivat tilanteesta käpristämällä lehtiään, mutta mitään muuta näkyvää ei tapahtunut, ei ainakaan vielä. Outoa hommaa. Tomaatin kun pitäisi olla kylmänarka kasvi. Nämä ovat ilmeisesti jotain kummallisia mutaatiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti